Tarinatuokio

J. E. Hannula
Nuorison seurustelutavat ja avioituminen Lappajärvellä n. 1900 - 1925.


Sisällysluettettelo:
1. Alkusanat
2. Tapaamis ja serurustelutilaisuudet
3. Nuorisoseuratoiminta
4. Tarvosten kokoontumiset
5. Laasa-Heikki
6. Tanssit
   6.1 Riihitanssit
   6.2 Silta- ja lavatanssit
   6.3 Talkous ja kökkätanssit
   6.4 Villankarstuu- ja kehruukökkä
   6.5 Naittais- ja häätanssit
   6.6 Nuorisoseurojen kokous- ja iltamatilaisuudet
7. Nuorten kahdenkeskinen seurustelu. Öitsiminen.
8. Luhti, aitta, vinttikamari.
9. Vissinteko. Kartanhaku.
10. Ostoksilla käynti. Kelpausviikko.
11. Naittaiset ja häät.
   11.1. Pitoruokien esivalmistelu. Naapuriapu.
   11.2. Morsiuspari vieraineen hääaterialla
   11.3. Häähyppelyt alkavat
   11.4. Mennäänpä rahalla
   11.5. Hääpelimannit
12. Morsiustalvi ja morsiannakäynti
13. Muutto miniäksi miehen kotiin



1. Alkusanat

   Tämän esityksen   tarkoituksena on kertoa ja kuvailla miten ylimuistoistista ajoista periytyvien tapojen mukaan nuorten seurustelu ja avioituminen Lappajärvellä tapahtui otsikossa mainitun ajanjakson tienoilla. Kertomus pyrkii jonkilaisessa aikajärjestyksessä kuvaamaan nuorten tapaamis- ja serurustelutilaisuuksia ja itseään seurustelua sen alkuvaiheista aina avioitumiseen saakka, joka useimmissa tapauksissa oli seurustelun seurauksena.

   Kertomus perustuu varhaisempaa aikaa koskevalta osaltaan kotikylässäni Lappajärven Tarvolassa kuulemiini kertomuksiin ja kuvauksiin ja myöhemmältä ajalta omiin havaintoihin ja kokemuksiinkin. Tapahtumista, asioista ja esineistä pyritään käyttämään paikkakunnan murteen mukaisia nimityksiä ja ilmaisutapoja.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

2. Tapaamis- ja serurustelutilaisuudet

   Nuorten tapaamis- ja seurustelutilaisuuksiin saivat kaikki nuoret osallistua heidän omasta tai heidän vanhempiensa varallisuudesta tai yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Alle rippikouluikäisiä ei yleensä kumminkaan hyväksytty. Tämä kielto koski erityisesti riihi- ja lavatanssitilaisuuksia. Niistä alaikäiset poikkeuksetta karkoitettiin ilkeillä pilapuheilla ja ellei sellaiset auttanut käytettiin tehokkaampiakin menetelmiä. Pilapuheissa heitä sanottiin Amerikan leskiksi, äijämiehiksi tai käskettiin kotiin äitinsä kikkiä imemään ja hakemaan lusikkanta pois pappilan sianruuhesta.

   Rippikoulun käyminen ja ainakin eräissä tapaiksissa rippikouluiän saavuttaminen kelpuutti nuoren toisten nuorten joukkoon. Poikkeuksen tästä pääsäännöstä teki omassa kylässä pidetyt naittaiset ja äät. Niissä sallittiin alaikäisten ja lastenkin mukanaolo.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

3. Nuorisoseuratoiminta

   Viime vuosisadalla tapahtuneen kansallisen heräämiisen eräänä ilmenemismuotona, haarautumana sai nuorisoseuraliike alkunsa. Ensimmäinen nuorisoseura perustettiin naapurikunnassa Kauhavalla, joten vaikutteita ja virikkeitä oli läheltä saatavissa. Niinpä Lappajärven vuorisoseura perustettiin jo 1892. Se toimi aluksi pitkähkön ajan Harjun talojen läheisyydessä "Katajatuvalla".
   Nuorisoseuraliikkeen tarkoituksena oli, niinkuin tiedetään, maalaisnuorison sivistystason kohottaminen, maalaisnuorison käytöstapojen parantaminen, hyvän ihmisen ja kansalaisen kasvattaminen itsekasvatuksen keinoja käyttäen. Nuorisoseuratoiminnassa nuorille avautui ennen kokemattomia tapaamis- ja seurustelutilaisuuksia iltamien, kokousten, urheilukilpailujen ja tanssitilaisuuksien myötä. Tosin monet nuorisoseurojen toimihenkilöt ja  aatteelliset johtajat suhtautuivat nuorison tanssihalun tyydyttämiseen vähintäin viileästi, ellei suorastaan kielteisesti. Ja tämä asennoituminen taas jatkuvastu ylläpiti niitä nuorison seurustelu- ja huvittelumuotoja, joiden parantamista pidettiin nuorisoseurojen näkyvimpänä tavotteena. Ilmeistä muöskin on, ettei nuorisoseurojen aatteelinen julistus vuosikymmeniin tavoittanut suurinta osaa nuorisosta.

   Nuorisoseurojen aattelinen ohjelma paremman ihmisen ja kansalaisen luomiseksi itsekasvatuksen keinoja käyttäen oi liian etäinen ja eoämääräinen innostaakseen sen ajan suuria nuorisojoukkoja. Vanhoillisissa ja patriarkaalisissa oloissa kasvanut nuoriso ei osannut riittävästi arvostaa nuorisoseurojen toimintamuotoja: iltamia puheineen, keskustelukysymyksineen ja ponsineen. Ja niinpä voitiinkin alkuaikoina todeta, että huomattava osa nuorisoa tuli tilaisuuksiin enemmän häiriöntekomielessä kuin osallistuakseen "itsekasvatukseen" ja keskustelukysymysten ponsien laatimiseen. Se odotti kärsimättömästi iltaman tai kokouksen loppumista ja sen ohjelmanumeron, tanssin, alkamista, jota varten tänne on kannattanut tulla.

   Nuorisoseuratoiminnan ensimmäiset vuosikymmenet kuluivat monenlaisia ennakkoluuloja ja monelta taholta tulevaa vastustusta vastaan kamppailtaessa. Uskonnollisten piirien vastustus oli sitkein ja voimakkain. Kotikylässäni tarvolassa oli lestaadiolaisella herätysliikkeellä vankka kannatus. Heidän mielestään oman talon ostaminen tai rakentaminen hyppelemistä varten oli anteeksiantamaton synti. Muiltakin tahoilta nuorisoseura sai arvostelua ja vastustusta osakseen. Mutta kaikesta huolimatta vastustajienkin oli ennen pitkää pakko myöntää, että nuorison käytöstavat olivat selvästi parantuneet. Ei se tietenkään ollut yksinomaan nuorisoseurojen ansio. Kouluilla, sanomalehdillä ja yleisellä sivistystason nousulla oli oma kiistämätön osuutensa yleisten käytöstapojen parantumiseen.

   Nuorisoseurojen sinänsä kiitettävä ja arvokas aatteellinen toiminta ei kyennyt muuta kuin aivan vähäiseltä osalta tyydyttämään nuorison ajanviete-, huvittelu- ja tanssihalua. Osa nuorisoa etsi pitkään välittömämpää perinteellistä huvittelu- ja seurustelumuotoa, kansanomaisempaa, vapaanpaa, totuttua.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

4. Tarvosten kokoontumiset

   Kotikyläni nuoren kokoontuivat toisiaan tapaamaan ja vapaa-aikaansa viettämään kesä iltaisin ja pyhisin jossakin järvenrannan rantatöyrällä, Tarvolanniemen kärjessä tai "Herrain lystipaikalla" Haaponiemessä. Siellä leikittiin ja laulettiin, mentiin parimarssia, hypättiin leskistä ja joskus juotiin tyttöjen keittämää kahvia tai muuten tarinoitiin. Eihän ne keskustelut useimmiten kovin syvämietteisiä olleet, olivatpahan vaan kevyttä ja kevyeksi tarkoutettuakin ajanvietettä. Veneellä souteleminen järvellä iltaisin ja pyhäisin oli suosittu vapaa-ajan viettotapa. Ja milloin ei muuta sopivampaa ollut kokoontuivat kylän pojat ylikaivolle, eikä aikaakaan kun kylänraitilla kuningaspallon peluu oli täydessä vauhdissa.

   Vappuna Tarvolan asukkaulla oli n. 70 vuotta sitten tapa kokoontua iltaa viettämään yhteiseen tilaisuuteen, joita muistini mukaan pidettiin vuosina 1906 - 1910. Tilaisuuksia pidettiin ainakin kerran Rantamäessä ja muut kerrat olivat Elias-Jussin eli Juho Laasasen tuvassa.

   Viikkoa-paria ennen Vappua kiersi kyläläisten keskuudessa lista, johon Vappu-illan viettoon haluavat merkitsivät nimensä ja osanottomaksunsa 25 penniä, joten kovin suureksi suunnitellusta juhlasta ei ollut kysymys. Suuri osa kylän asukkaista ja ennenkaikkea nuoriso osallistui näihin tilaisuuksiin. Niihin ei erikoisesti valmistettu mitään ohjelmaa. Ei ollut tarkoituskaan mennä esityksiä kuuntelemaan. Toistensa tapaaminen keväänkynnyksellä, omista ajankohtaan liittyvistä asioista keskusteleminen ja ehkä jonkun vanhan tarinan tai jutunkuuleminen oli ohjelmaksi kullin riittävä. Ja ohjelmanumerohanse oli sekin, kun kylän tytöt tarvoiluvat valmistamaansa teetä "teeleipien" ja keksien kanssa. Väliin laulettiin yhteisesti "Arvon mekin ansaitsemme" ja joku koulupoika luki laulukirjasta jonkun laulun sanat. Tyttöpari lauloi silloisen uutuuden, ballaadin "Vilho ja Bertta".

   Suuren menestyksen saavutti Tarvolassa jo ennestään tunnettujen kahden jätkämiehen, molemmat Jyväskylästä, Isä-Kallen eli Kalle Kuukkasen ja Oskari Pelanderin lauluesitys. Mieleeni on jäänyt seuraavat säkeistöt:

Alasti synnyin maailman helmaan
ja itkulla aloitin aikani tään.
Sallimus suurin sä tiedät sen parhain
missä mä vihdoin hautani saan.

Ajan mä muistan, paikan mä tiedän
missä mä lapsena leikkiä löin.
Pienoisten parissa veikkoisten kanssa
huoletta istuin ja leipääni söin.

Ketuilla luolat, linnuilla pesät,
karhuilla metsissä suojansa on.
Ihmisen lapsi talvet ja kesät
koditta kulkee ja iloinen on.

   Karvalin emäntä, Tilda Lindell puhkesi kyyneliin laulun kuultuaan. Hän oli huonosti suomea puhuva ja yksinäinen. Hän kaipasi täältä pois. Laulun sanat iskivät kuin tutkain hänen sisinpäänsä.

   Näiden Vappu-iltojen vietto sitten loppui, joskus 1910 tienoissa, minulle tuntemattomasta syystä.

   Talvella ja kylminä vuodenaikoina yleensä, suuren kylän nuorisolla oli vaikeuksia löytää yhteisiä illanviettopaikkoja. Tässä ei nyt ajatella lähiympäristön naittais- ja häätansseja, eikä nuorisoseurojen iltamatilaisuuksia, vaan aivan tavallisia kotikylän nuorten arki-iltoja työpäivän päätyttyä ja heidän tarvettaan tavata ikätovereitaan. Nuorten hallussa olevat tilat olivat varsin rajoitetut. Koko kylässä oli vain yhdellä tytöllä oma kammarinsa ja pojilla ei ainiallakaan. Eikä siinä yhdessä kammarissa olisi voitu aina olla, eikä sinne suuren kylän nuoret olisi sopineetkaan.

   Tarvolan kylän asukkailla, sekä nuorilla, että ikääntyneillä oli yleinen tapa käydä usein toisiaan tapaamassa ja naapureissa iltaa istumassa ja tarinoimassa, eikä näihin vierailuihin kutsua tarvittu, eikä odotettu. Nuorison kokoontumispaikkana mainittu ylikaivo sijaitsi kylän keskustassa kylänraitin vieressä. Tämän kaivon kannella nähtiin kesäisinä iltoina ja sunnuntaisin kylän isäntämiehiä istuskelemassa ja vuodentulotoiveista keskustelemassa.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

5. Laasa-Heikki

Heikki Laasasen perhe vuonna 1902.   Yleisimmin käytetty kokoontumis- ja kyläilypaikka oli Laasa-Heikin avara tupa. Heikki Laasanen, isäntä (1870 - 1934) oli Taussaaren Jaakon, henkisesti vajavaisen torpanmiehen määritelmän mukaan "Heikki-mies, jokamies ja sotamies". Heikki Laasanen oli ollut Ameriikassa siirtollaisena muistini mukaan lähes kaksikymmentä vuotta ja siellä minet vaiheet, toimet ja ammatit kokenut. Hän oli puheittensa mukaan ollut kaivostyömiehenä, farmarin apumiehenä, kapakoitsijana, "poortitalon" pitäjänä, poliisina ja "spanialaisia" vastaan Kuubassa käydyn sodan aikana Ameriikan armeijaan värvättynä. Hän oli verraton tarinoiden ja juttujen kertoja, mutta kyläläiset luokittelivat hänen kertomuksensa emävaleiksi.
   Heikki-isännällä oli kumminkin pitkinä talvi-iltoina erittäin hyvä kuuntelijamenestys. Kylän pojat jo alle kymmenvuotiaista alkaen ja joskus tytötkin olivat väsymättömiä kuuntelijoita. Ja ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin Tarvolassa oli suuret metsähakkuut ja metsätyömiehiä, jätkiä, oli kymmenittäin ja samoin ajomiehiä hevosineen. Ajomiehet olivat enimmäkseen lapualaisia ja kuurtanelaisia. Osa hakkuu- ja ajomiehistä asui Laasa-Heikissä ja heille lankesi luonnostaa jokailtainen "Ameriikan ihmeiden ja uutisten" kuuleminen, asuntoon kuuluvana luontoisetuna. Tästä pääsivät osallisiksi toisissakin taloissa asuvat jätkämiehet, kunhan vaan tulivat joukon jatkoksi.

   Talon toisessa perikammarissa asui Schauman-yhtiön "pomo", Iso-Eemeli, Emil Grankvist Teerijärveltä. Hän oli rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä vuoksi harvinaisen hyväksytty ja kunnioitettu henkilö. Hän oli Heikin kanssa Ameriikassa ollut samassa tyomaassa ja olivat vanhoja tuttavia.
   "Iso-Eemeli" oli oman kertomuksensa mukaan vuosikymmeniä Heikin kanssa kilpaa valehdellut ja vaikka hän minkälaisen tilanteen eteen Heikin johdatti, niin Heikki oli aina ollut vielä kummemmassa, mutta nyt hän uskoi keksineensä valheen, jota Heikki ei voi ylittää. Hän avasi keskustelun: "Kuumin ja pahin paikka elämässäni on ollut kun New Yorkissa annoin ensi konserttini. Ensimmäisen laulun aikana olin aivan likomärkä, mutta kyllä se sitten meni". Heikki kuunteli hiljaa, mutta ei sanonut, että tuohan on vales. Sehän olisi ollut ennenkuulumaton tyylirikko. "Iso-Eemeli" luuli voittaneensa ja Heikinantautuneet ehdoitta, mutta mitä vielä. Hän vaan kokosi voimiaa ja tyylitteli vastaustaan. Näin Heikki: "Voi veikkonen, minulle kävi aivan samalla tavalla, kun minä annoin ensi konserttini New Yorkin Music Hallissa, ainakin kymmenelle tuhannelle kuulijalle. Kyllä syän hakkasi ja ääni ei tahtonut ensimmäisen  laulun aikana luistaa ollenkaan ja kyllä minä hikosin julmasti, mutta kyllä se sitten meni, eikä kättentaputukset meinanneet ollenkaan loppua".
   Tällaisen tilannekuvauksen antaminen vaati melkoista mielikuvituksen leikkiä, kun tietää, että harvoille meistä on suotu vielä vähemmän musikaalista talenttia, kuin Heikille. Iso-Eemeli muisteli myöhemmin: "Heikki perkeles oli taas parempi".

   Ameriikan armeijassa ollessaan Heikki joutui napit vastakkain kenraali Smithin, "Äijän", kanssa. Heikki, mitenkäs se tapahtui?
   "No, minä vartioin kiellettyä aluetta leirillä. "Äijä" rupes pasteerailemaan siinä, eikä lähtenyt pois, vaikka minä kaks kertaa käskin. Sillon minä sanon, että kun et sinä muuten ymmärrä poistua kielletyltä alueelta, niin minun täytyy käyttää ampuma-asetta, mutta "Äijä" sano ettei sulla oo millä ammut. Kas leirin sisävartialla ei ollut kiväärissä panoksia. Mutta minä sanon "Äijälle", että luuletko sinä saatana, että minä oon aina ollu niin köyhä, ettei minulla oo ollu kahta senttiä. Nääs, käträssi makso kaks senttiä. Minä piätin "Äijän" ja vein arestiin vanhaan sikastiijuun, jossa ennestään oli kalkkunakukko.
   Minä nukun aamulla vähä myöhempään, kun olin ollu yöllä vartiossa. Kapteeni Connors tuli hengästyneenä ja hätääntyneenä aamulla telttaani ja sano, mitä sinä Henry, Jumala siunatkoon, oot tehny, kun sinä oot pannu "Äijän" arestiin? Nyt "Äijä" on eversti Watkinsonin teltassa ja kuule Henry, "Äijä" on pahalla päällä. Paa nyt nopeasti päälles, siunaa ihtes ja mee everstin telttaan ja koita pysyä hengissä.
   Minä panin vaatteet päälleni ja otin kuväärin olalleni ja lähin everstin teltalle. Teltan vartijana oli luutnantti Murdoch, jolle sanoin, että piäppäs poika tätä minun kuvääriäni niinkauan kun kumä käväsen everstin teltassa ja kuulen mitä "Äijällä" on asiaa. Telttaan tultuani minä het näin,että "Äijä" oli pahalla päällä. Alkajaisiks se het sani, että Henry perkeles, se Amerikan suurin kerskailija. Näytä nyt se asevarastos, niin katotaan voiko sillä ampua. Minä otin perselakkarista kuuskertaa laukeavan pultookin ja laskin sen everstin pöyälle ja sanon, että kun Henry kerran varottaa kuolemanvaarasta, niin kyllä se on parasta ottaa vakavasti. Mutta nyt vasta "Äijä" oikeen riehaantu. Se huitoi ja huus, että minkälainen kuri ja järjestys tässä rykmentissä on, kun miehet on aseistettu kun Meksikon rosvot. Ota - hän kääntyi eversti Watkinsoniin päin - ota heti Henryltä pultooki pois. Minä otin pokitpuukasta laisin ja panin sen pultookin päälle. Eversti luki sen ja anto "Äijälle" ja sano: ota sinä Henryltäpultooki pois, jos pystyt, minä en pysty siihen. Luettuaan "Äijä" ratkesi liitoksistaan. hän viittasi toisella käillään teltan ovelle ja huusi raivon tukahuttamalla äänellä: Henry perkeles, go out".

   Heikki teki Ameriikassa maanviljelystöitäkin ja silloinkin sattui ja tapahtui: "Olin Dakootan preerillä heinäaikana suuren farmin hevosmiehenä. Me kaatelimme naapurin äijän (suuren kitupiikin) kans heinää kahen hevosen niittokoneella vierekkäin olevilla heinäpelloilla. Minä hoksasin, että taivaalle ilmestyi kumman näkoinen pilvi, joka melkeen peitti auringon valon. Minä huusin naapurin äijälle, että nyt nopeasti suojaan, tuo pilvi ei ennusta hyvää. Mutta äijä -kitupiikki- sen ku ajoi vaan heinää poikki. Minä pysäytin nopeasti hevoset ja kaivoin ihteni heinien alle. Ja sillon se pilvi purkaantu. Suuria mustia kusiaisia satoi ihan määrättömästi, ainakin puoli jalkaa vahvasti ja ne olivat nälkäisiä.Tunnin kuluttua taas kaikki oli ohi. Minä kömmin heinien alta ja puistelin kusiaiset vaatteistani. Mutta naapurin äijän oli ahneutensa vuoksi käynyt höperösti: kusiaiset olivat syöneet niin.että hänen luurankonsa istui koneen istuimella ja kädet ojossa piteli vielä suitsia. Molemmista hevosista oli jäljellä paljaaksi syöty luuranko. Mutta minun ei käynyt mitenkään,kun menin ajoissa suojaan. Mutta äijän luurangon näkeminen niittokoneen istuimella ja hevosten luurangot jäivät minua vaivaamaan niin paljon, että otin aikani ohviisista ja ostin tiketin Bessemeeriin".

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

6. Tanssit

   Kyläkunnan muissakin taloryhmissäkokoonnuttiin  vapaa-ajan viettoon erilaisten harrastusten pariin. Ikääntyneet ihmiset tapasivat toisiaan jossakin tietyssä kodissa laulaakseen hengellisiä lauluja ja virsiä sekä keskustellakseenuskonnollisen elämän piiriin kuuluvista kokemuksistaan. Nuoret (ja heitähän tämä esitys varsinaisesti käsitteleekin) kokoontuivat milloin minkin harrstuksen pariin. Laululla ja soitollakin, niiden kuuntelulla ja harjoittamisella, oli näissä kokoontumisissa oma osuutensa. Joskus oli näytelmän, joskus kansantanhujen harjoituksia. Useimmiten nuoret kokoontuivat pyhäpäivän vapaa-aikaa tai arkipäivän iltahetkeä viettämään ilman, että sitä olisi ennakolta mitenkään ohjelmoitu.Tultiin vaan toisiaan ja ikätovereita tapaamaan ja puuhelemaan mistä milloinkin heidän ikäisiään kiinnostavasta asiasta.

   Laajemmassa mitassa nuorison huvittelu- ja seurustelutilaisuuksia tarjoutui erikoisesti tanssipaikoilla, joita kertomuksen rajaamana aikana oli runsaasti. Tanssittiin riihissä, maantiellä, silloilla ja tanssilavoilla. Oli kokkä- ja talkoustanssit, naittais- ja häätanssit, sekä seurojen toimeenpanemat iltamat, jotka poikkeuksetta päättyivät tansseihin.

   Riihitanssit olivat vielä vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä melko yleisiä ja jatkuivat vielä vuosisadan toisella vuosikymmenellä, vaikkakin selvästi vähentyneenä. Vapaussotaa voidaan putää rajana, jonka jälkeen tiettävästi tällä paikkakunnalla ei ole ollut riihitansseja. Riihitanssit pidettiin riihirakennusten luuvassa. Varsinainen riihi oli tietenkin liian nokinen tanssipaikaksi.

   Tanssimusiikista muistini mukaan huolehti joku kylän pojista, joka soittelu huuliharpulla eli suupelillä. Joskus saattoi pelimannina olla joku paikalle sattunut viulinsoittaja ja ehkäjolloinkin peräti hanurinsoittaja. Pelimannin puuttuessa tanssittiin tanssisävelmän tahtia myötäilevän tyttöjen rallatuksen mukaan.

   Riihitansseissa ei tavallisesti ollut kovin paljon nuorisoa, ehkä 20 - 30   ja pääasiassa omasta kylästä ja lähiympäristöstä. Toisinaan oli riihitansseissa etäämpää olevia poikia, jotka olivat "rossottelemassa", s.o. olivat näin lauantai-ja pyhäiltaisin  pyrkimässä kylän tyttöjen läheisyyteen. Usein riihitansseihin tuli 10 - 15 vuotiaita tyttöjä ja poikia,jotka koikkelehtivat tanssiparien joukossa, mutta nopeasti heidät häädettiin kotiinsa. Heitä neuvottiin "ystävällisesti" äitinsäkikkiä imemään.

  Riihitansseissa syttyi joskus tappelunnujakoita. 1910 tienoilla, jolloin metsänhakkuut Tarvolassa olivat suurimmillaan ja tämän vuoksi paikkakunnalla oli kymmenittäin jätkämiehiä, joista osa oli pahasuisia ja pahasisuisia. Tällöin näiden ja paikkakunnan poikien välillä oli tappeluita. Joskus jätkämiehet selvittelivät omia välejään tapellen.
   Vuosikymmeniä sitten kuulin kerrottavat murhaan päättyneestä riihitanssitilaisuudesta Kujalan - Viita-ahon tienoilla. Tällöin oli Viita-ahon poika -olikohan se Jussi- Vintin Vaarin nimellä myöhemmin tunnettu, muka ystävyydestä tarjonnut jollekin pojalle pullostaan viinaryypyn. Tämän ryypätessä iski Viita-ahon poika puukon ryyppääjän mahaan. Kuolemaoli seurauksena. Tuomioistuin piti tekoa niin katalana ja raakana,että murhaaja tuomittiin Siperiaan. Elämänsä karmeimman hetken Viita-ahon poika koki,kun Vaasan vankilan portilla vankilan pappi luki hänet maahan. Pappi heitti kolme kertaa siunauslapiolla hiekkaa hänen varpailleen ja sanoi: "Maastasinä olet tullut,maaksi pitää sinun..."
   Siperiaan vietäessämies karkasi - tämä tapahtui joskus 1860 - 1870 tienoilla. Viita-aho eli 30 - 40 vuotta ruijalassa kalastajana. Sieltä hän kumminkin palasi lainsuojattomana kotiseudulleen ja eleli monet vuodet kotitalonsa vintissä aikansa kuluksi lusikoita vuoleskellen. Niitä olikin kerääntynyt -niin kerrotaan- kaksi nelikon täyttä. Myöhemmin hän monen muun ohessa sai armahduksen Romanovin hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlan yhteydessä 1913.

   Riihitansseja katsottiin karsain silmin ja hyvin tavallista oli, että riihen omistaja tai muukin talonväkeen kuuluva tuli ajamaan nuoria pois riihestä. Nuoret yleensä tottelivat poistumiskäskyä, mutta joskus sattui vakavaakin sanaharkkaa isännän ja nuorten välillä.

   Monista eri syistä riihitanssien tarve vähitellen laimeni. Niiden lopumista varmaankin nopeutti eri yhdistysten ja nuorisoseurojen iltamat tanssitilaisuuksineen,yleinen valistus, kesäiset lavatanssien mahdollisuudet. Nuoriso ei enää tyytynyt riihitanssien tasoon ja varmaankin myöskin nuorison suurempi liikkuvuus polkupyörien yleistyessä toi uusia mahdollisuuksia etsiä suurempia ja tasoiltaan toisenlaisia tanssitilaisuuksia, kuin oman kylän riihitanssit olivat. Aika oli tehnyt tehtävänsä.

   Silta- ja lavatanssit tulivat aikanaan korvaamaan kesäisiä riihitansseja. Siltatanssipaikkoja olivat Kärnän Salmensilta, Niskansilta, Vieresjoen silta ja Kokonpuron silta.Näistä hyvin tunnettuja olivat Salmensilta ja Niskansilta. Niissä kummassakin saattoi olla satakunta nuorta ja enemmänkin, sillä molemmat tanssipaikat vetivät nuorisoa laajalta alueelta, naapuripitäjistäkin. Molemmissa paikoissa tanssit jatkuivat pitkään 1920 luvulle.
   Siltatanssien kanssa, osittain samanaikaisesti ja sitten niiden jatkona, olivat lavatanssit. Tanssilavoja on ollutkin runsaasti: Tapolanvuoren lava, Luukerin lava, Lantelan lava, Ala-Sepän lava ja maininnan ansaitsee Hietojan lava Vimpelin puolella. Ilmeisesti sekä Lamminkylässä ja Itäkylässä on ollut omat lavansa, vaikka niistä ei tarkempia tietoja olekkaan. Hietojan lavalla kävivät tanssimassa Tarvolan, Kärnän ja kirkonkylän nuoret Repulissa heinässä ollessaan. Silloin oli nuorisoa laajalta alalta, muitakin kuin heinänteossa olevaa, jopa ainakin yhtä paljon, kuin keskimääräisesti seurojen iltamissa oli yleisöä.
   Ala-Sepän lava oli näistä tanssipaikoista tunnetuin ja viimeinen, joka oli käytössä 1930-luvun vaihteen tienoille, eli oikeastaan ohi sen aikarajan, johon tämän kertomuksen pitäisi päättyä. Jokaisena kesälauantai-iltana tällä lavalla tanssittiin ja mukana olleet kertoivat, että nuorisoa oi satamäärin. Tanssipaikan meteliin kyllääntynyt vanhempi väki särki lavan moneen kertaan, mutta aina se korjattiin käyttökelpoiseksi ja tanssit jatkuivat kunnes viimein sitäkin kuuluisampi tanssi- ja huvipaikka - Halkosaari - alkoi toimintansa ja sen vetovoima oli kaikille muille ylivoimainen.

   Talkous- ja kökkätansseilla ei kovin suurta käytäntöä ja merkitystä nuorison huvi- ja seurustelutilaisuuksina ole. Talkouksia kyllä oli runsaasti. Talvisin ajettiin rakennuspuut talkouksella kotiin. Kesällä tavallisin talkous oli päreskaton naulaustalkous. Syksyllä joku piti perunankuokkimatalkouksen. Näistä vain viimeksi mainitun talkouksen jälkeen nuoriso on jolloinkin saanut hetken tanssia.

   Villankarstuu- ja kehruukökkä oli lajissaan yleisin. Joku emäntä tai talon tyttö oli pyytänyt oman kylän naisia, lähinnä tyttöjä, jonakin iltana, karstaamaan tai kehräämää villoja. Tälläiseen  tilaisuuteen kylän pojatkin mielellään tulivat. Siinä työn ohessa lauleltiin ja kerrottiin kaikenlaista, mm. kuka kenestäkin tykkää ja kuka kenenkin hialla on ollut. Ja hupaisasti siinä ilta kului ja lopuksi - kun oikein isäntäväkeä hellytettiin - saatiin tuokio tanssia.

   Naittais ja häätanssit olivat nuorison tapaamis- ja seurustelutilaisuuksina erikoisen sopivia ja suosittuja. Mutta ennenkuin näitä tilaisuuksia kuvaillaan täytyy kertoa niistä kansanomaisista kahdenkeskisistä seurustelutavoista ja muodoista, jotka periytyvät kaukaa ylimuistoisilta ajoilta. Jo tässä vaiheessa on syytä painottaa sitä, että ne seurustelumuodot, joista seuraavassa kerrotaan ovat kansantapoja. Niistä asiaan perehtymätön harhaantuu liian pitkälle meneviin ja vääriin johtopäätöksiin.

   Nuorisoseurojen kokous- ja iltamatilaisuudet päättyivät poikkeuksetta tansseihin. Kotikyläni nuoriso kävi säännöllisesti kirkonkylän nuorisoseuralla ja kuului sen jäsenistöönkin. Mutta myöskin karvalan ja Itäkylän seurat olivat parantuneiden kulkuvälineiden aikakaudella sellaisen matkan päässä, että sinne oli vaihteluhaluisen helppo päästä. Sydänkesän aikana seuroilla oli 1-2 kuukauden tauko toiminnassaan, mutta silta- ja lavatanssit korvasivat sen menetyksen.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

7. Nuorten kahdenkeskinen seurustelu. Öitsiminen.

   Kaikissa näissä tilaisuuksissa, joita edellä on esitetty, nuoret tapasivat toisiaan ja tutustuivat toisiinsa. Silloin tarjoutui tilaisuus jonkun sanan vaihtoon, ystävälliseen keskusteluun, ystävyyden ja kiinnostuksen osoittamiseen ja tanssiin pyytämiseen. Nuorten lähentyminen ja ystävystyminen oli varovasti saanut alkunsa. On kumminkin erityisesti huomattava, että kaikissa edelläesitetyissä tilaisuuksissa tanssi ei ollut järjestäjien kannalta tärkein tai edes tärkeä ohjelmanumero. Tälläisiä olivat maamies- ja nuorisoseurojen toimeenpanemat iltamat ja muut tilaisuudet. Maamiesseurojen ohjelmaan kuului ammatillisen neuvonnan ohella aatteellinen valistustyö. Viljelijän oli opittava ymmärtämään kuinka arvokas hänen kutsumuksensa kansakunnan elintarpeiden tuottajana on. Nuorisoseurojen toiminnassa jatkuvasti muistututettiin hyvän ihmisen ja kansalaisen kasvattamisesta ja monin eri tavoin yritettiin antaa nuorisolle henkisiä virikkeitä ja  ylläpidettiin moninaisia henkisten harrastusten piiriin kuuluvia toimintoja. Kaikki nämä seurojen työmuodot vaikuttivat omalta alueeltaan käsin myönteisesti nuorten tapaamiseen, ystävystymiseen ja seurusteluun.
   Nuorten lähempi kahdenkeskinen seurustelu noudatti ylimuistoisista ajoista perintönä saatuja tapoja ja tottumuksia. Tämä perinteellinen intiimi seurustelu oli öitseminen, hialla makuu, hialla olo, vieressä olo, vieressä makuu, likassa olo, likassa makuu ja mitä kaikkia nimityksiä sillä mahtoikaan olla. Kaikki nämä tarkoittivat kumminkin samaa: tyttö ja poika viettivät yönsä samassa sängyssä maaten. Poika oli hialla, poika oli likassa.
   Jo tässä yhteydessä ja hialla makuun ensimmäistä kertaa esiintyessä on vakavasti ja vakuuttavasti huomautettava, että tätä kansantapaa tuntemattomien ei saa tehdä siitä liian pitkälle meneviä ja täysin vääriä päätelmiä.
   Mutta ennenkuin nuorten kahdenkeskinen seurustelu oli edennyt hialla makuun vaiheeseen, oli sitä edeltänyt muita perinteen mukaisia toimia: kysyminen tai kysyttäminen ja pois haettaminen.
   Oli eräs aikaisemmin kerrotuista tilaisuuksista. Väkeä oli paljon. Oli tyttöjä ja oli poikia. Suuressa tyttöjoukossa oli muuan tyttö, joka edullisen ulkomuotonsa, vaatimattoman käyttäytymisensä ja jostakin muusta lähemmin selittämättömästä syystä suuresti miellytti muuatta poikaa. Tanssittiinkin yhdessä, vaihdettiin joku sana. Kaikki tuntui menevän mukavasti. Poika päätti kysyttää tälle tytölle. Hän pyrki tytön hialle.
   Oli sellainen yleinen tapa, että poika ei itse esittänyt tytölle, että hän haluaisi tämän hialle, vaan hän pyysi jokun tuntemansa pojan tai joskus myöskin tytön käymään kysymässä hänen ilmoittamaltaan tytöltä päästäisikö tämä tyttö hänet hialleen. Tätä tapaa sanottiin "kysyttämiseksi". Tapa säilyi aina vuosisadan toisen vuosikymmenen loppupuolelle asti. Ehkä vapaussotaa voidaan pitää rajana, jolloin kysyttäminen yleesä päättyi. Siitä alkaen pojat - joitakin harvoja poikkeuksia lukuunottamatta - hoitivat tämänluontoiset asiat ilman apua. Ehkä oli niinkin, että tytötkin rupesivat vähättelemään sellaista poikaa, joka ei näin henkilökohtaista asiaansa voinut hoitaa ilman puhemiestä.
   "Kysyttämisestä" sen lisäksi, mitä juuri edellä kerrottiin, että kysymistehtävään pyydetty ryhtyi heti hoitamaan asiaa. Hän haki tytön tanssiin tai muuten sopivassa paikassa tiedusteli tältä lähtisikö tyttö sen pojan kanssa. Tytölle ei tarvinnut lähemmin selittää. Hän tietää muutenkin, että yön viettämisestä samassa vuoteessa, tässä esitetyn pojan kanssa, on kysymys. Asian luonteeseen kuuluu, että tyttö miettii asiaa, viivyttää vastaustaan, empii, mutta antaa myöntävän vastauksen. Tyttö "lupasi".
   Useasti pojat kysyttivät useammallekin tytölle - kahdelle, kolmellekin - ainakin ne, joilla ei ollut vakinaista tyttöystävää. He saattoivat saada usealta tytöltä myöntävän vastauksen. Tytön antaesa kieltävän vastauksen sanottiin hänen antaneen pojalle nahat. Tytötkin puolestaan voivat antaa myöntävän vastauksen useammallekin pojalle "kaiken varalta".
   Edellä sanottiin, että tyttö saattoi antaa jollekin pojalle kieltävän vastauksen, "nahat". Mutta toinen tyttö antoi samalle pojalle myöntävän vastauksen ja poika oli tämän tytön hialla. Tällöin sanottiin, että jälkimmäinen tyttö parkitsi edellisen tytön nahat.
   Tanssin jatkuessa ja illan kuluessa tuli viimein aika lähteä tytön kanssa. Myöntävän vastauksen saanut poika lähetti tuttavansa, mieluimmin saman, joka häntä oli käynyt tytölle kysymässä, hakemaan tyttöä pois. Tavallisesti tyttö vei pojan kotiinsa ainakin silloin kun tilaisuus, josta he tulivat, oli tytön kodin läheisyydessä. Ennen vuoteeseen menoa riisuttiin päällysvaatteet, kengät takki, pusero, päällyshame ja sitten tytön vuoteeseen iltaa jatkamaan.
   Aamulla herättiin unesta ja poika lähti kotiinsa kello 5-6 tienoissa eli samaan aikaan kuin tytön kotona noustiin alkavan päivän askareisiin. Sen kiireempää ei ollut eikä tytön vanhempia ollut syytä sen kummemmin varoa, koska he hyväksyivät tämän kansanomaisen ja perinteellisen seurustelutavan. Tällä tavalla he itsekin olivat aikoinaan puolisonsa löytäneet. Onpa sattunut niinkin, että sulhaspoika oviylisängystä alas kiivettyään ja kiskottuaan kengät jalkaansa ja takin päällensä kotiinsa lähteäkseen sai tytön isän kehoituksen tulla kahvia juomaan: "No, eläpäs nyt niin mee, tuu juomaan kuppi kahvia". Tytön isä ja äiti istuivat pöydän ääressä kahvia juomassa ja hiusmartoa myöten punastunut nuori ja ujo poika oli suunsa polttaa juodessaan kahvikuppiaan tytön isän ja äidin katseiden ristitulessa. Juotuaan kiireesti hän sanoi: "Kiitos, minä en juokkaan enempää, kiitos." Nopein askelin hän kiirehti ovea kohti, jonka läheisyydessä nuori häkeltynyt tyttö seisoi. Yhtyneet katseet sanoivat:tavataan taas.
   Tämä silloin nuori sulhaspoika on muistellut vuosikymmeniä tätä tapausta ja hänen kasvoilleen leviää silloin onnellinen ja kaipaava hymyn väre: hän tunsi olleensa hyväksytty.
   Etäällä kotikylistä häissä, naittaisissa tai iltamissa oltaessa piti "hialle" menijäin löytää yöpymispaikka useimmiten vieraiden ihmisten luona. Onnellisemmin oli silloin kun tässä ympäristössä asui vaikkapa etäinenkin sukulainen tai muuten tuttava. Tälläisen perheen hyväntahtoisuuteen silloin turvattiin. Yleensä aina yösija annettiin vieraissakin perheissä. Selitykseksi riittää se, että "hiallamakuu" oli yleisen mielipiteen hyväksymä kansan tapa, joka oli periytynyt kaukaa ylimuistoisilta ajoilta.
   Lauantai iltoina oli kyläkunnan pojilla tapana lähteä joko yksittäin tai muutaman pojan käsittävinä ryhminä tyttöjä tapaamaan. Tapaa sanottiin "rossottelemiseksi". Usein kumminkin sellainen poika, jolla oli "vakituinen" meni yksinään tyttöään tapaamaan ja hänen "hialleen".
   Tämän esityksen rajaamana aikana hyvin harvoilla tytöillä oli oma kammari, jossa he vapaa-aikansa viettivät ja yönsä nukkuivat. Aina heistä joku kumminkin oli saanut eustuvan- tai porstuvankammarin omakseen. Useimmat nukkuivat jossakin tuvan sängyssä. Siihen aikaan tuvassa oli kaksi ylisänkyratia: ovi- ja periylisänky, siis neljä vuodetta, joten tuvassa tytön lisäksi oli monta muutakin nukkujaa. Poikien kopistukseen varuillaan nukkuva tyttö herösi ja kiirehti avaamaan oven. Oven auettua pojat menivät sisälle ja jonkun ajan kuluttua kysyttämiset ja kysymykset oli suoritettu ja joku pojista jäi tytön "hialle". Muut pojat jatkoivat matkaansa toisten tyttöjen ikkunoihin kopistamaan. Ja jokainen heistä tavallisesti löysi mieleisensä yöpymispaikan. Mutta joskus joku tyttö oli sillä tuulella, että ovi ei auennutkaan. Oli saatu "puunahat".
   Nuorisoseurojen keskustelukokouksissa on lukuisat kerrat alustuksien pohjalta keskusteltu "hiallamakuusta", öitsemisestä. Usein lienee pöytäkirjaan tehty merkintä "keskustelu pidetään vastauksena kysymyksiin". Usein keskustelukokous yhtyi alustuksessa esitettyyn ponsi ehdotukseen, jonka mukaan öitsemisestä olisi mitä pikimmin päästävä. Niihin keskusteluihin moninaita kertoja osallistui jo keski-iän saavuttaneita naisia ja miehiä. Miespuoliset keskustelijat varovaisesti kannattivat ponsiehdotusta, mutta samalla huomauttivat aivankuin hiallamakuun puolustuksena ja oman kannatuksensa liennytyksenä, että hekin ovat aviopuolisonsa löytäneet perinteellisellä tavalla. Jyrkimmin öitsemistä vastustivat maamme muista osista muuttaneet ja ennenkaikkea säätyläisnaiset, jotka pitivät hiallamakuuta naissukupuolen alennustilana.
   Vaikka öitsemisestä ei ollenkaan puoltaisikaan ja vaikka voisi täysin yhtyä alustuksen ponsiehdotukseen öitsemistä paremman seurustelutavan saamiseski nuorisolle, täytyy samalla todeta, että naissukupuolen alennustilasta puhuminen on väärästä näkökylmasta tehty päätelmä. Perinteinen kansantapa ei ole alennustila eikä hiallamakuu tämän maakunnan alueella ole sitä mikä on alennustilasta puhujien mielessä.
   Nämä nuorisoseurojen öitsemistä käsittelevät keskustelut kielteisine ponsineen eivät menneet aivan ilman seurauksia.  Monet tytöt joutuivat todella ajattelemaan seurustelutavan muuttamista. Niinpä Tarvolan kyläkunnan jossakin taloryhmässä muutamat tytöt päättivät lopettaa hiallamakuun seurustelussaan poikien kanssa. Mutta vaikeaa oli päästä irti peritystä tavasta. Eikä tämäkään päätös jäänyt pitkäaikaiseksi. Kun tuli mieluisa poika, se odotettukin, hiallepääsyä pyytämään, niin lupa hänelle heti annettiin.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

8. Luhti, aitta, vinttikamari.

   Keväällä ilmojen lämmittyä nuoret ja ennenkaikkea nuoret tytöt muuttivat vuoteensa luhtiin, aittaan tai vinttikamariin. Tämä nuorten muuttohalukkuus ulkomakuutiloihin on hyvin ymmärrettävää: perheet olivat yleensä suuria, samassa huoneessa -tuvassa -monta nukkujaa ja tilat yleensä ahtaat. Varmaankin merkittävimpiä syitä muuttohalukkuuteen oli ulkomakuusijojen suurempi sopivuus nuorten seurusteluun.
   Luhti oli ja on edelleen kesäajan suosittu makuupaikka. Luhteja on vielä jälellä arvionimukaan parisenkymmentä. Useat niistä ovat oivallisia näytteitä vanhasta ja kadoksiin kulkevasta pohjalaisesta kirvesmiestaidosta. Hyväkuntoisia luhteja on aina 1700 luvulta.
   Luhti oli sisustettu siten, että sen sivuseinällä, joskus molemmillakin, oli vuode. Sitten oli pöytä, pari kolme tuolia, usein arkku, jossa säilytettiin vaatekappaleita ja pienempää henkilökohtaista omaisuutta. Peräseinässä pieni verhoilla peitetty ikkuna. Pöydällämuistikirja, johon vierailulla käyneet pojat ja joskus tytötkin kirjoittivat jonkun muistovärssyn. Niiden aihepiiri oli useimmiten uskollisen rakkauden alueelta.
   Luhdin sivuseinään oli kiinnitetty kannatimien varaan asetettuja senähirsien suuntaisia orsia. Perinteisen tavan mukaan luhdin orsille oli aseteltu joukko naisten käsitöitä. Ne olivat näytteitä luhdissa asuvan tytön taidoista ja tavaroiden paljoudesta. Luhti oli "rustattu". Tavaroiden joukossa oli pellavalankavyyhtiä, vaatekankaita, hameita, nahkaset eli vällyt, sängynpeitteitä, löystäkki, eteisiä, monta paria sukkia, villavaippoja jne.
   Vuosikymmeniä sitten oli useissa taloissa ns. makuuaittoja. Ne oli rakennettu nimenomaisesti kesäisten makuusijojen sijoittamista varten, eikä niissä muuta säilytetty. Makuuaitan kalustona oli vuode tai kaksikin, pöytä, pari kolme tuolia. Periseinällä pieni ikkuna verhoineen. Aittoja oli joskus kaksikin samaan rakennelmaan sijoitettuna. Talon nuoriso, mutta erityisesti tytöt halusivat sijoittaa vuoteensa kesänajaksi aittaan. Täällä sai paljo suuremman vapauden kuin tuvassa, porstuankammarissa tai vinttikammarissa maatessaan. Vanhempien valvonta ei juuri ulottunut aittaan asti.
   Mieluisa kesäajan makuupaikka oli myöskin vinttikammari. Se oli tätä tarkoitusta varten erikoisesti kunnostettu, mutta siitä huolimatta niiden kunto- ja varustelutasossa oli suuria eroavaisuuksia. Niinpä aivan  yksinkertaisten ja vaatimattomien makuutilojen ohella oli vinttikammareita, joiden lattia, katto, ovet ja ikkunapuitteet oli maalattu. Matot lattialla ja kalustokin melkoinen: vuode, pöytä, keinutuoli, useita tuoleja, vaatenaulakko jopa joskus piironki. Seinälläkookas peili ja joku värikuvataulu, taidejäljennös.
   Siellä vinttikammarin yksinäisyydessä nuori tyttö unelmoi onnestaan ja iloitsi siitä, mutta sen hämärään hän myöskin kätki surunsa ja pettymyksensä. Niinpä seitsentoistavuotias sulhasensa menetettyään kiinnitti kuvan kehykseen kuihtuneen kukan ja kirjoitti kuvan alle: "Pois kulki kultainen elämä." Niiden ikkunaverhojen takana itkettiin.
   Muuan toinen tyttö, edellistä huomattavasti vanhempi eräänä sydänkesän lauantai-iltana kaipaustaan lientääkseen kirjoitti vinttikammarinsa seinätapeetiin: "Hiljainen ja yksinäinen lauantai-ilta. Järvi on tyyni ja kaunis. Ja on niin ikävä ja paha olla." Niidenkin ikkunaverhojen takana itkettiin katkeraan eroon päättynyttä ensirakkautta.
   Se tytön vinttikammarin ikkuna oli sopivasti ikkunaverhoilla varjostettu. Ikkunalaudalla heloittavat pelapuut, annansilmät tai palsamit kertoivat lauantai-iltaisin tyttöjä etsiville pojille vinttikammarin asukkaasta. Sinne merkin antaminen ja tytön herättäminen oli vaikeampaa kuin aitan tai luhdin oveen koputtaminen. Mutta kourallinen ja tarpeen vaatiessa useampikin ikkunaan heitettyä hiekkaa herätti varuillaan nukkuvan ja odottavan tytön. Ikkunaverhot raoittuivat varovasti tyttö tunnisti tutun olemuksen ja tutut kasvot. Nopeasti hän kipitti portaita alas, ulko-oven salpa rapsahti auki ja tyttö nopeasti kammariinsa vuoteeseen. Tuokiossa siellä oli hiekan heittäjäkin, se odotettu.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

9. Vissinteko. Kartanhaku.

   Nuorten seurustelu johti melkein aina avioitumiseen. Serurustellessaan nuoret olivat suopuneet ja sopeutuneet toisiinsa. "Hialla olleessaan" he olivat hyväksyneet toisensa sellaisina kuin olivat ja päättivät elää elämänsä yhdessä. Tämän päätöksen toteuttamiseen tarvittiin kumminkin vanhempien suostumus, vaikka molemmat olisivat olleet täysi-ikäisiä. Se oli tapa.
   Nuoret sopivat, että sulhaspoika tulee tytön kotiin määrättynä aikana joko yksin tai puhemiehen tukemana pyytääkseen tytön vahempien suostumusta avioliittoaikomukselle. Joissakin tapauksissa puhemies yksinään kävi suorittamassa saman tehtävän. Tätä sanottiin vissinteoksi. Suostumus melkein aina annettiin, koska tytön vanhemmat tiesivät tulevasta vävypojasta sen, mitä  heidän mielestään suostumisen antamiseen tarvittiin. Harvoissa  tapauksissa suostumista ei annettu eikä nuorten tuumia hyväksytty, mutta täysi-ikäisyyden saavutettuaan he saattoivat avioitua vanhempiaan sen enempää kuulematta.
   Ennen vissinteolle menoa oli pojankin kotona keskusteltu asiasta, joskus myrskyisestikin, sillä pojankaan vanhemmat eivät aina mielellään suostuneet miniäkseen ottamaan poikansa tyttöystävää. Onpa niinkin tapahtunut, että pojan pysyessä päätöksessään ja avioituessaan vanhemmilleen vastenmielisen tytön kanssa, menetti lähes kaiken sen perinnön, jonka vanhemmat olivat hänelle suunnitelleet.
   Kartanhaulla käytiin vissintekoa seuraavana torstaina. Kartanhaku paikkakunnan puhekielessä tarkoitti kuulutuksiin panemista. Tämän tapahtuman sattumiselle torstaiksi tuskin lienee muuta perustetta kuin se, että kirkkoherran kansliapäivä oli torstai. Vanhan tavan mukaan kartanhaussa käytiin hevosella. Nekin, joilla itsellään  ei ollut hevosta saivat sen jostakin kylän talosta. Mieleeni on jäänyt, että myöhemmässä vaiheessa käytiin pappilassa polkupyörällä. Ja aivan ilmeistä on, että joku nuoripari souteli veneellä tälle matkalle. Molemmat pappilat sijaitsevat järvenrannalla. Morsian oli useasti alaikäinen. Hänkin tarvitsi vanhempiensa suostumuksen.
   Tämän kertomuksen tarkoittamana aikana avioliittoon aikovat kuulutettiin kolmena perättäisenä sunnuntaina. Ensimmäisen sunnuntain kuulutuksesta sanottiin leikkimielisesti, että nuoret nostettiin kirkonkattoon ja kolmannen kerran kuulutettaessa heidät pudotettiin kirkon katosta. Perinnäisen tavan mukaan nuoret olivat kuulutusta kuulemassa. Ensimmäistä ja kolmatta kuulutuskertaa pidettiin tärkeinä.
   Kartanhakua eli kuulutuksiin panoa ei vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä eikä vielä toisellakaan, ei ainakaan enne Vapaussotaa, edeltänyt tämän kummempaa kihlautumista. Ehkä sormus, silkkiliina tai kello oli kaikessa hiljaisuudessa tytölle annettu, mutta muunlainen ja julkinen kihlaus ei kuulunut paikkakunnan tapoihin. Vapaussotaa voinemme pitää rajana, jonka jälkeisenä aikana kihlauksesta tuli julkinen tapa. Kihloilla käytiin Lapualla, Seinäjoella tai Vaasassa. Samoihin aikoihin kihlaus alettiin julkistaa sanomalehtien kihlausilmoituksissa.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

10. Ostoksilla käynti. Kelpausviikko.

   Kuulutuksiin panemisen eli kartanhaun lähipäivinä käytiin ostoksillajoko oman kylän tai jossakin kirkonkylän kaupassa. Vanhan tavan mukaan morsian osti sulhaselleen "vaateskankaan", pukukankaan ja jonkun muun pienemmän lahjan vaikkapa lakin. "Vaateskankaasta" kotikylän räätäli valmisti "sulhasvaatteet". Sulhasensa lähisukulaisille morsian osti jokaiselle jonkun lahjan. Tulevalle anopille - muoriksihan sitä Lappajärvellä sanottiin - hän osti tai antoi ominkäsin kutomansa "mustanvehriäiset", ts. tummanvihreän pukukankaan. Tämä oli tässä tapahtumaketjussa tärkeä asia. Niinpä kun jollakin äidillä oli monta avioitumisikää lähentelevää poikaa, sanottiin leikkimielisesti, että hänellä oli vielä sammatta monet "mustanvehriäiset".
   Sulhanen puolestaan osti morsiamelleen ainakin yhden ellei useampiakin pukukankaita, huivin, hartialiinan, käsineet sekä jokaiselle morsiamen lähisukulaiselle jonkun lahjan. Lahjat luovutettiin heti välittömästi ostoksilta palattaessa. Tällä samalla ostosmatkalla ostettiin pian edessä olevia naittaisia ja häitä varten kauniit tekokukkaruusukkeet, jotka sitten aikanaan naittaisten ja häiden alkaessa kiinnitettiin kummankin rinnuksiin. Samoin ostettiin morsiammen naittais- ja hääpukuihin kuuluva 2-3 metrin pituinen ja n. 5-6 cm levyinen silkkinauha - vihreä tai punainen - joka pitojen ajaksi sidottiin morsiamen vyötäisille siten, että silkin molemmat päät liikuivat morsiamen vasemmalla sivulla lähes lattiaan asti.
   Vuosisatamme toisen vuosikymmenen alkaessa oli avioitumistoimiin tulossa uusi tapa: sormuksen hankkiminen. Viimeistään ostosmatkan yhteydessä tilattiin kaupan välityksellä sormus, mutta ainoastaan yksi: morsiamelle. Siihen ei kaiverrettu nimeä eikä päivämäärää eikä tätä tapahtumaa millään tavalla erikoisesti julkistettu. Tästä tavasta hankkia sormus ei tullut yleinen tapa, mutta jollakin tavalla sitä noudatettiin vapaussodan tienoille saakka. Sen lähivuosina alettiin yhä useammin tehdä kihlamatka johonkin keskuspaikkaan ja kihlaus julkistettiin niinkuin aiemmin on kerrottu. Kihlamatkalla ostettiin sekä kihla- että vihkisormus morsiamelle ja myöskin sormus sulhaselle. Nyt sormuksiin tehtiin myöskin asiaankuuluvat nimi- ja päiväyskaiverrukset.
   Varhaisempina aikoina ja vieläpä tämän vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä sormuksen hankkiminen oli erittäin harvinaista talonpoikaisväestön keskuudessa tapahtuvan avioitumisen yhteydessä. Niinpä kotikyläni Tarvolan emännillä, jotka ovat avioituneet ennen vapaussotaa, on sormus harvinainen. Ja mitä kauemmaksi ajassa taaksepäin mennään sitä harvinaisemmaksi sormus käy. Muistan kotikylästäni toistakymmentä vanhaa emäntää, "muoria", jotka olivat syntyneet 1840-50. He olivat 60-70 vuotiaita minun ollessa kymmenvuotias poika. Näillä vanhoilla emännillä oli ehkä kahdella sormus, mutta kahdellatoista ei sormusta ollut milloinkaan. Sormuksen harvinaisuutta kuvaa sekin tieto, että Tarvolassa vuosikymmeniä pariskunnat vihittiin Laasa-Kaisan kuparisormuksella. Laasa-Kaisa oli kotikylän erään talon emäntä, joka kuoli keski-ikäisenä vuosikymmeniä ennen minun syntymääni.
   Minun äitini ikäpolven eli 1870-80 tienoilla syntyneiden kotikylän emäntien kohdalla ei tässä asiassa ole muutosta tapahtunut. Sormuksen yleisyys ei ole lisääntynyt vaikka kolme vuosikymmentä edellisestä vertailukohdasta on kulunut. Tarvolassa tähän  ikäluokkaan kuuluvia emäntiä oli 1925 tienoilla neljätoista. Kolmella heistä oli sormus, mutta yhdellätoista ei ollut. Niin hidasta on ollut uusien tapojen kotiutuminen kylän asujamiston keskuuteen.

   Kelpausviikko: Kartanhakua seuraavan tai ainakin jonkun sen lähiviikon morsian vietti sulhasensa kotona. Tätä viikkoa kutsuttiin kelpausviikoksi. Kelpausviikon aikana sulhasen vanhemmat saivat lähemmin tutustua tulevaan miniäänsä ja morsian siihen ympäristöön, johon hän oli siirtymässä ja sen elintapoihin. Kelpausviikon aikana morsian koetti näyttää kykynsä ja taitonsa tulevalle anopilleen ja apelleen eli Lappajärveläisittäin: tulevalle muorilleen ja vaarilleen. Morsian osallistui kaikkiin talon töihin tuvassa ja navetassa. Navetassa hän osallistui karjanruokintaan, juottamiseen ja lypsyyn. Tuvassa siivoukseen, ruuanlaittoon ja muihin askareisiin. Hän kutoi ja kehräsi. Tämä osaaminen ja taito oli kaikki erityisen tärkeää, sillä elettiin edelleen osittain luontoistalouden aikaa, jolloin työnteon taito oli avuista tärkein. Perimätieto kertoo, että kelpausviikolla eräät morsiamet - taitoaan osoittaakseen - kehräsivät niin ohutta pellavalankaa, että kolmekymmentä paasmaa tätä lankaa voitiin vetää sormuksen läpi. Se olo myymiä.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11. Naittaiset ja häät.

Perinnäinen tapa: Perinnäisen tavan mukaan avioituvalle nuorelle parille pidettiin naittaiset ja häät. Naittaiset pidettiin kun heidät oli pantu kuulutuksiin ja häät kun heidät vihittiin. Toiset näistä pidoista pidettiin morsiamen kodissa, toiset sulhasen kotona asianomaisten sopimuksen mukaan. Tähän vanhaan tapaan tehtiin hyvin harvoin poikkeuksia. Morsiusparille läheisen henkilön kuolema tai hyvin vakava sairastuminen tai joku muu näihin verrattava oli riittävä este naittaisten ja häiden pitämiselle. Itsellisiin tai palvelusväkeen kuuluvalle morsiusparille yleensä pidettiin vain joko naittaiset tai häät.
   Naittaiset ja häät olivat yleensä tavoiltaan ja menoiltaan samanlaiset. Häät saattoivat olla naittaisia juhlavammat ainakin niissä aniharvoissa tapauksissa, jolloin pappi suoritti vihkimisen kotona morsiusparin vanhempien, lähisukulaisten ja kotikylän ihmisten ja erityisesti kasvinkumppanien muodostaman ystäväpiirin läsnäollessa. Mutta kun pappi oli vihkimisen suorittanut, onnittelunsa ja hyvästinsä sanonut jatkuivat menot perinteelliseen tapaan samalla tavalla olipa naittaiset tai häät.

   Alkuvalmistelut: Hyvissä ajoin ennen pitoja aloitettiin pitotalossa monenlaiset valmistelupuuhat: kauempana asuville sukulaisille lähetettiin kutsukirjeet, mutta sulhanen ja morsian kävivät henkilökohtaisesti käskemässä kumpikin kotikylänsä nuoret ja vanhat pitoihinsa. Niin, käskemässä todellakin. Tällä paikkakunnalla ei naittaisiin ja häihin kutsuttu tai pyydetty vaan käskettiin. Ja tällä tavalla niitä pitovieraita kerääntyikin, sillä vanhan tavan mukaan pitoihin käskettiin Tarvolan kinkerikunta. Tarvolan ja Nyyssölän kyläryhmät haja-asutuksineen ja yksinäistaloineen oli ainakin 50 "savun" suuruinen. Varsinaisten kutsujen lisäksi morsiuspari lähetti terveisensä etäisempiinkin kyliin, että kaikki nuoret ovat tervetulleita heidän pitoihinsa. Ja nuoret tulivat myöskin aikanaan. Tässä valmisteluhen vaiheessa sulhanen kävi sopimassa pelimannin kanssa hänen palveluksistaan.

   Työtä ja järjestelyä: Paljo oli vielä työtä ja touhua, monen asian järjestelyä ennenkuin  pidot voitiin alkaa. Asunto ja huonekalut oli puhdistettava. Pihamaa ja ympäristö siistittävä ja saatava järjestykseen. Oli pestävää ja silitettävää. Lähinaapurin kanssa oli sovittava, että ruuan valmistus ja pitoväen ruokailu saataisiin järjestää heidän tiloihinsa. Naapurien asunnoista oli kaiken varalta varattava yöpymistiloja pitoihin saapuvia kutsuvieraita varten. Kylän muista taloista oli lainattava mitä itsellä ei riittävästi ollut: kahvipannuja, patoja, kattiloita, lautasia, kahvikuppeja, lusikoita, pöytäkannuja jne. Tarvolassa kyllä huomattiin jo varhaisessa vaiheessa kyläkunnan yhteisen ja tarpeeksi suuren pitokaluston tarpeellisuus. Vuoden 1920 tienoissa, mutta muistaakseni vieläkin aikaisemmin maamiesseuran naisosasto hankki tällaisen kaluston. Se sisälsi kahvin- ja ruuanvalmistukseen, tarjoiluun ja ruokailuun tarvittavan välineistön. Sitä hoidettiin vuorotellen kylän eri taloissa. Sitä lainattiin pitojen pitäjille ja kyläkunnan juhlien järjestäjille muistini mukaan ilman korvausta. Rikkoutuneet ja kadonneet esineet oli kumminkin korvattava. Tämä maamiesseuran naisosaston omistaman pitokaluston lainaaminen toi verrattoman helpotuksen kyläkunnan juhlien ja pitojen järjestäjille.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11.1. Pitoruokien esivalmistelu. Naapuriapu.

   Pitoruokien alkuvalmisteluissa oli työtä vuorokausikaupalla pitotalon omalle väelle, naapureista apuun tulleille sekä kyläkunnan pitokokeille. Leipomista riitti, ehkä joku mullikka teurastettiin ja lihat paistettiin leivinuunissa, perunoita kuorittiin korvokaupalla, kalja pantiin käymään. Kyllä askaretta riitti. Kunnia-asiana pidettiin, että ruokaa oli riittävästi ja että se oli hyvää.
   Tällaisten juhlien valmisteluun liittyy aina kaunis peritty tapa: naapuriavun antaminen. Päivää paria ennen pitojen alkamista saapuvat pyhäisiinsä pukeutuneina kotikylän emännät tuomisineen pitotaloon. Jokaisella heillä on tuomisenaan maitoa ja sen lisäksi kenellä joku leipä, kenellä lampaan lapa, sianlihaa, voita ja mitä muuta pitoruokien valmistamiseen tarvitaan. Jäädään hetkeksi seuraamaan pitojen valmisteluja, puhellaan lähestyvistä pidoista, kerrotaan kuulumisista, juodaan pitotalon emännän tarjoamaa kahvia, maistellaan juuri valmistunutta kaljaa ja autellaanpa joskus valmisteluissa. Tuomisista kiittäessään pitotalon emäntä vielä kerran muistuttaa: muistakaahan sitten ajoissa tulla.
   Korvaamattoman arvokas oli se kylän naisväen antama naapuriapu, joka pitoja   valmistettaessa saatiin ainakin viikkokaudeksi sekä taitavien ja työnsä osaavien kyläkunnan pitokokkien työ ruuanlaittajina ja tarjoilun hoitajina. Näistä töistä ei odotettu eikä olisi vastaanotettukaan mitään palkkiota. Ne olivat todellista naapuriapua.

   Perjantaina puoleltapäivin:
   Naittaisia ja häitä vietettiin aina kaksi päivää. Ne alkoivat tavallisesti perjantaina puoleltapäivin. Tanssit jatkuivat myöhään yöhön tai oikeastaan lauantain vastaiseen aamuyöhön jopa aina kello kahteen tai kolmeen. Lauantaina tanssit jatkuivat heti aamusa alkaen ja kestivät iltapäivään 14-15 tienoille. Tässä esityksessä aikaisemmin kerrottiin, että naittaisten ja häiden pitomenot olivat samanlaiset, sen vuoksi esitystä yksinkertaistetaan siten, että seuraavassa kerrotaan ainoastaan häistä, mutta esitys kuvastaa yhtähyvin naittaisia kuin häitä.

   Vieraat saapuvat:
   Jo ennenkuin häiden alkamispäivä, perjantai, oli kulunut puolipäivään, oli häätaloon saapunut suuri joukko häävieraita. Siinä vierasjoukossa oli hääparin etäämmällä asuvia sukulaisia sekä muita kutsuvieraita. Kotikylän väki, varsinkin nuoret, olivat viimeistä tyttöä ja poikaa myöten paikalla.  Kutsuvieraitahan toki he olivatkin. Pelimannikin oli paikalla valmiina kun tarvitaan.
   Kun tervehdykset oli vaihdettu ja morsiusparia onniteltu sekä tärkaimmät kuulumiset kerrottu, siirryttiin läheiseen naapuritaloon pöydän antimista nauttimaan. Kahvi- ja ruokatarjoilu oli sinne sijoitettu.
   Pitokokit asialla:
   Pitokokit olivat tänä aamuna olleet erikoisen valppaina. Varhaisesta aamusta lähtien heidän patansa ja pannunsa olivat liedellä porisseet ja valmista oli tullut. Pitkät pöydät valkoisine pöytäliinoineen, nisulautasineen ja pitkine kahvikupiriveineen odottivat vieraita. Kahvitarjoilulla täällä ensimmäiseksi vieraita kestittiin, mutta pienen hetken kuluttua aloitettiin hääateria.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11.2. Morsiuspari vieraineen hääaterialla

   Morsiuspari asettui pöydän taakse istumaan ja heidän molemminpuolin  istuutuivat lähisukulaiset. Morsiamen viereen istui hänen äiti ja sitten isä, sisaret ja veljet. Sulhasen viereen samoin hänen äitinsä sitten isä ja muut lähisukulaiset. Morsiuspari oli pukeutunut aistikkaisiin hääpukuihinsa. Morsiamella oli pitkä kaunis vaaleanvihreä villamusliinipuku, jonka kaula-aukkoa koristi pitsiröyhelöt. Hiukset oli palmikoitu ja kierretty sykerölle pään päälle. Hiuksiin oli koristeeksi kiinnitetty myrtinoksakiehkura ja puvun rinnukseen värikäs ruusuke. Vyötärön ympäri kiertyi leveä punainen silkkinauha, joka vasenta sivua myöten laskeutui niin, että nauhan molemmat päät ulottuivat lähelle lattiaa. Sulhanen oli pukeutunut mustaan sulhaspukuun, joka oli morsiamen lahja hänelle. Puvun rinnusta koristi niinikään ruusuke.
   Kertomuksen rajaamana aikana ei paikkakunnalla vielä valkoista morsiuspukua käytetty. Sen aika tuli myöhemmin. Vaaleanhihreän rinnalla vaaleansininen - taivaan sininen - morsiuspuku oli hyvin suosittu, sekin villamusliinia. Vanhin tietääkseni täällä säilynyt morsiuspuku on aivan tummansävyinen. Se oli morsiamen yllä kun Tilda Aholan ja Aleksanteri Nyyssölän häitä vietettiin Nyyssölässä talvella 1908.
   Vähitellen kaikki pitopöydät täyttyivät häävieraista ja pitotalon isäntä kehoitti vieraita käyttämään pöydän antimia ja hääateria alkoi. Pitokokit olivat suurissa pilkkumeissa kantaneet pöytiin lihaperunasopan, joka oli ylimuistoisista ajoista alkaen ollut kaikkien pitojen pääruokalaji, niinkuin jo on kerrottu. Ja tälläkin hääaterialla oli toisena ruokalajina ryynipuuro. Näissä pidoissa tämä ruokalaji nautittiin sekahedelmäkeiton maustamana.
   Kun ruokailu oli päättynyt, noustiin pöydistä ja kiitettiin ruuasta, mutta kahvin ja ruuan tarjoilu jatkui vielä kauan, tuntikausia. Ja huomenna taas, häiden toisena päivänä, aamuvarhaisella alkoi pitokokkien toimeliaisuus. Morsiuspari ja läjimmät omaiset aterioivat ensiksi, mutta sen jälkeen annettiin kahvia ja ruokaa jokaiselle, joka tuli pitokokkien toimialueelle, eikä kyselty onko kutsuvieras vai ei tai onko läheltä vai kaukaa. Keneltäkään ei peritty maksua, ei ruuasta eikä kahvista. Tapa kyllä oli sellainen, että ruokailijat, jotka eivät olleet kutsuvieraita, kysyivät aina kuinka paljo ruoka tai kahvi maksaa. Pitokokit eivät milloinkaan ottaneet maksua. Heidän neuvonsa oli: maksakaa sulhaselle ja morsiamelle, jos tahdotte. Se tarkoitti, että menkää rahalla, jos tahdotte ruuasta maksaa.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11.3. Häähyppelyt alkavat

   Nuoret olivat jo kauan kärsimättömästi odottaneet häähyppelyiden alkamista. Ja nyt viimeinkin tämä toive täyttyy. Sivumennen: vanhakansa ei puhunut tanssimisesta vaan hyppelemisestä.
   Ruokailunsa päättäneet häävieraat järjestäytyivät morsiusparin jälkeen saattueeksi. Juhlava ja mieleenjäävä oli sen hetken tunnelma kun morsiussaattue pelimannin soittaessa häämarssia astui häätaloon. Morsiusparille oli varattu omat istuimensa tuvan perällä. Samoin pelimannille oli varattu oma nurkkauksensa ja oma istuimensa.
   Häähyppelyiden aloittaminen on vaihdellut sukupolvien ja vuosikymmenien vaihdellessa. Kun nykyisin sulhanen vie morsiamensa häävalssiin, niin viime vuosisadan jälkipuoliskolla varman tiedon mukaan häähyppelyt alkoivat morsiamen ja papin menemällä polskalla. Minun isoisäni Matti Matinpoika Koivukangas (1839-1923) kertoi, että hänen nuoruudessaan olitälläinen tapa ja itse kuuluisa Suur-Lappajärven kirkkoherra rovasti Jaakko Fellman (1795-1875) oli ollut häähyppelyitä aloittamassa kerrotulla tavalla. Tämä tapa on kauan sitten päättynyt. Samoin on päättynyt myöskin polskan meneminen. Eikä enää toisen vuosikymmenen alkaessa silloinen nuoriso polskaa osannutkaan. Useissa pidoissa keski-iän ihmiset nuorison malliksi näyttivät "miten ennen polskaa mentiin". Järjestettinpä joissakin pidoissa leikkimielisesti useiden parien välinen kilpailu siitä, kuka tai mikä pari parhaiten osaasi polskaa mennä. Polskien sävelmät, polskat, säilyttivät arvonsa ja käyttönsä hääsoitteina, sillä niiden rytmittämänä mentiin rahalla.
   Vuosisadan ensimmäisellä ja toisella vuosikymmenellä tavallisimmat häätanssit olivat raharinki, valssi, polkka, sotiisi ja masurkka. Pidoissa nähtiin näytteinä tai harvinaisuuksina vingerkka, juomarin polska, raatikko, polska ja "Kehrää, kehrää tyttönen". Mieleeni on jäänyt että monissa häissä valtatanssi oli raharinki ja että se myöskin oli aloitustanssi. Heti morsiusparin saattueineen tultua pitotaloon muodostettiin raharinki ja sitten toinen ja niin edelleen. Mitä varakkaimmista tai muuten arvovaltaisimmista perheistä sulhanen ja morsian olivat sitä enemmän mentiin rahalla. Joissakin pidoissa voi raharinki toisensa jälkeen viedä tuntikausia eli melkein kokonaan ensimmäisen pitopäivän illan. Jolloinkin sattui raharinkien väliin pieni tauko, jolloin pelimanni aloitti valssin tai polkan, mutta taas kerättiin uutta raharinkiä ja tanssiin ennättäneet parit saivat siirtyä pois raharingin tieltä.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11.4. Mennäänpä rahalla

   Rahalla menemisen tarkoituksena oli tietenkin lahjan antaminen morsiusparille. Tavallisimmin tämä raharingissä annettu lahja jo antamistavan nimen mukaisesti oli rahaa, mutta joskus tapahtui niin, että raharingissä olija maksamistauon tultua ilmoitti esim. vaatekangas tai polkupyörä tai jotakin muuta. Rahallamenijä oli näin morsiusparille lahjoittanut mainitsemansa esineen. Raharingissä tavallisimmin ainakin nuoriso maksoi 25 pennin hopearahalla, hilkulla, niinkuin sanottiin. Nyt ajatellaan aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin 25 pennin hopearaha oli arvoltaan aivan muuta kuin nykypäivien vastaavan suuruinen raha. Ja mistäpä sitä sen ajan nuorille olisi suuria rahoja kertynyt. Sitäpaitsi rahalla voitiin mennä ja mentiin häiden aikana moneen kertaan, joten saatiin rahaa kulumaan "hilkku" kerralla hyppelemällä. Varakkaat ja muuten ylpeänluonteiset isäntämiehet ja lähisukulaiset voivat maksaa setelillä, viisimarkkasella. Se oli silloin melkoinen raha, kun muistamme, että tavallinen mies maatalontöissä sai talon ruuassa markan pitkältä työpäivältä ja ammattinsa taitava seppä, maalari ja nikkari sai talon ruuassa kaksi markkaa päivässä.
   Häävierasryhmä, joka halusi mennä rahalla, muodosti piirin eli "ringin", johon morsiuspari haettiin mukaan. Tähän rinkiin saattoi liittyä monia uusia tulijoita mukaan, ellei kysymyksessä ollut lähiomaisten rinki. Se oli aivan kuin rauhoitettu ulkopuolisilta. Muulloin rinkiin voi liittyä melkein kuka tahansa, useimmiten kumminkin pareittain: tyttö ja poika, tyttö ja poika... Useat tytöt olivat niin kovia kärttämään tätä tilaisuutta - sekin kuului tapoihin - että poikien oli lopulta vietävä heitä rahalla. Mutta olihan joukossa pareja, joissa poika omasta aloitteestaan ja mielihyvin vei rahalla tyttöystäväänsä. Varmaankin pidettiin tytölle suurena arvostuksena sitä, että häntä vietiin rahalla ja hän pääsi raharinkiin hyppelemään koko häävierasjouko läsnäollessa. Illalla myöhemmin saapui kotikylänisäntien joukko vieraineen pitotupaan. He olivat jo melkoisesti päissään ja vaativat "rahalle tilaa". Siihen rinkiin muilla paitsi heidän emännillään ei ollut asiaa. Illan kuluessa häävierasten joukko vähitellen yhä lisääntyi. Kotikylän ulkopuolelta olevat nuoret alkoivat saapua häätaloon. Kaikki he olivat tervetulleita paikkakunnan tavan mukaan ja varsinkin kun morsiuspari oli hyvissäajoin lähettänyt terveisensä, että kaikki nuoret ovat tervetulleita heidän hääjuhlaansa. Ja taas kerran raharinki on valmiina. Ja taas kerran morsiuspari haetaan rinkiin. Ja taas kerran polska soi:

polska.jpg (21053 bytes)

Pelimanni kertaa polskan muutamaan kertaan, jolloin morsian ja ringissä olevat tytöt sekä emännätkin tekevät polskan rytmittämää siroa hyppelyliikettä, miehet aniharvoin - no, päissään ollessaan. Kertauksen alkaessä ympyräänsä kiertävä raharinki etenee joko hyppy tai kävelyaskelin ja repriisien vaihtuessa suuntaa vaihtaen taikka paikallaan hypellen.
   Moniin polskiin on sanatkin, joita joskus soiton ohella lauletaan. Tämän polskan sanat:

Heippati riitiä rallaa, kenkäni rikki tallaan
uuden kullan kammarin akkunan alla.
Suutari paikan naskaa, minä vain markan maksan,
saat ei tyttö oo toisen vallan alla.

Vanha kulta raukka tuli meidän kautta
ja luuli että vielä aukeis ovi.
Uusi kulta vieres, vanha ovi pieles,
kahta rinnan rakastell ei sovi.

En oo komia likka, en oo sanonukkaa,
akat sen on kyllä kuuluttanu.
Vaan joka lauantai ja väliin viikollaki
pojat on mun luttiin kopistanu.

Monta kertaa jotkut tytöt ja pojat innostuvat pelimannin säestämänä laulamaan edelläolevan tapaista polskalaulua. Ja  kävihän se rahallameno silläkin tavalla. Ja olihan niitä monta muutakin polskiin sopivaa laulua.
   Mutta soitto taukosi hetkeksi. Raharingissä tuli maksun aika. Tällöin morsiamen käteen käytiin antamassa rahalahja. Morsian puolestaan antoi sulhaselle ja sitä tietä sulhasen taskuun. Tällöin joskus pantiin viinapullo kiertämään. Ajattelemme aikaa ennen ensimmäistä maailmansotaa, jolloin ei ollut kieltolakia. Miehet ryyppäsivät järjestään, naiset eivät ollenkaan ja sulhanen aniharvoin.
   Sinä aikana kuin pullo kiersi raharingissä alkoi pelimanni soittaa juomarin polskaa. Usein koko rahallamenijäin joukko rupesi tanssimaan välitanssina juomarin polskaa. Sitä tanssittiin pareittain "runonlaulajien tapaan" toisiaan käsistä kiinni pitäen ja soiton tahdissa tehden eteen-taakse hyppelyliikettä.
   Ja tällainen on juomarin polska sanoiltaan ja sävelmältään:

Juomarinpolska

Aleksille silakkaa          Kyllä se Juljus tulla saa
Aleksille silakkaa          Kyllä se Juljus tulla saa
Aleksille silakkaa          Kyllä se Juljus tulla saa
Ja Juljukselle voita       Se on niin nätti poika

   Juomarin polskan päätyttyä rahallamenijät muodostivat jälleen piirin ja odottivat milloin pelimanni alottaisi uuden polskan, joka mennään aivan samalla tavalla kuin ensimmäinenkin polska. Kas, tässä tämä toinen polska tähän on, Hauranmaan polska. Hauranmaan polska tähän Tarvolan hääkertomukseen sen vuoksi, että pelimannien kuningas Matti Hauranmaa tietojeni mukaan syntyi Tarvolassa 21. huhtikuuta 1859.

hauranmaanpolska.jpg (11409 bytes)

   Toisinaan häissä mentiin rahalla soinilaisittain. Soinilaista mentäessä muodostettiin piiri, rinki samoinkuin tavalliseen tapaan mentäessä, mutta ei pidetty käsistä, vaan kädet nostettiin vieressäolevien hartiatasolle ja lujalla otteella pidettiin molemminpuolisten tanssitovereiden hartioista kiinni. Tavallisen polkan tahdissa ja tavallisen polkan askelin piiri alkoi pyörimisensä. Jossakin repriisin vaihteessa piiri muutti pyörimissuuntaansa. Soittotauon aikana annettiin rahalahja, "maksettiin" morsiamelle niinkuin tavallisessa raharingissäkin.
   Myöhemmin rahallamenijäin määrä huomattavasti väheni ja tilaa jäi muillekin tansseille. Hääilta kului mukavasti raharinkien, valssien, polkkien ja sotiisien vuorotellessa. Myöhäis-iltaan saavuttaessa pitotuvan väki alkoi vähentyä. Monet nuoret olivat löytäneet parinsa ja lähteneet etsimään yösijaa "hialle" mennäkseen. Sitten lähti morsiuspari levolle ja jonkun ajan kuluttua pelimanni soitti loppumarssin ja meni yöpuulle hänkin.
   Mutta oli joukko häävieraita, etupäässä etäämmältä olevia nuoria, joilla ei ollut yösijasta tietoakaan. Heitä varten pitotuvan lattialle tai lähinaapuriin valmistettiin yhteisvuode "siskonpeti", johon he menivät nukkumaan. Tytöt erikseen, pojat erikseen. Tätä sanottiin härkäkaaraksi.
   Toinen hääpäivä aloitettiin tavalliseen tapaan aamukahvilla ja aamuaterialla. Tämän jälkeen aloitettiin tanssiminen edellisen päivän tapaan: mentiin rahalla, tanssittiin polkkaa, valssia ja sotiisia vieläpä joskus masorkkaa.
   Osa hääväestä, mm etäisimmät kutsuvieraat rupesivat puolenpäivän tienoissa hankkimaan kotiinlähtöä. Samoin osa naapurikylistä olevaa nuorisoa palaili koteihinsa jo aamupäivällä ja päivän kallistuessa iltaan olivat viimeisetkin häävieraat kotimatkalla ja arkipäivä palasi häätaloon. Paljo oli pestävää ja puhdistettavaa, astioiden palauttamista ja jäännösten korjaamista, ennenkuin elämä palasi oikeille raiteilleen. Ja nuoret jotka olivat päättäneet elää elämänsä yhdessä, olivat nyt uuden ja tuntemattoman polun alussa: Kertomatta on jäänyt, että häiden loppuvaiheessa lähimmät ystävät nostivat morsiamen akaksi ja sulhasen ukkomieheksi. Yhdessä eletyt vuodet aikanaan näyttävät unelmien täyttymisen tai täyttymättä jäämisen.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

11.5. Hääpelimannit:

Vuosisadan vaihteen tienoille asti olivat viulupelimannit olleet hää-, naittais- ja kaikkien muiden tanssitilaisuuksien yksinomaisia soittajia. Pelimannien puutteessa varmaankin kökkä- ja riihitansseissa rallatettiin ja laulettiin tanssisävelmiä ja tanssittiin niiden rytmityksen mukaan. Rallatuksen ja laulun mukaan tanssiminen on ollut niin yleistä, että se on jättänyt paikkaunnan murteeseen kielellisen ilmaisun tanssijasta, joka ei pysynyt laulun tai rallatuksen rytmissä. Hän ei pysynyt "sanalla" Minäkin olen alle 10-vuotiaana poikasena ollut naapurissa katsomassa villankarstuukökkää. Kökän päätyttyä kylän nuoret saivat jonkun aikaa tanssia ja kun ei pelimannia ollut, niin muuan kulkumies, "mesuri", Soinin Jussi rallatti polkat ja kylän tytöt lauloivat valssilaulut ja sotiisit. Hyvin se tanssi ainakin poikasen mielestä silläkin musiikilla kävi.
   Tämän seutukunnan ja täällä soittaneista viulipelimanneista, niinhän lappajärveläiset sanovat, on ennekaikkea mainittava "kansansoittajien kuningas" Matti Hauranmaa (1858 - 1936). Hän oli saamani tiedon mukaan syntynyt Tarvolassa 9. tammikuuta 1858 ja muuttnut aivan nuorena Kortesjärvelle. Vuosisadan lopulla soitteli Mynkeli-niminen mies Söyringissä. Paljon käyttetty eri tilaisuuksien soittaja oli Antti Pyhälahti, joka ainakin 1916 tienoissa asui Aholan tienhaaran paikkeilla. Seuraavassa muistinvarainen luettelo tanssitilaisuuksien viulipelimanneista:
"Koskelan Pikku-Jussi" eli Jussi Koskela, Hermanni Vaikionpää, Eemeli Mars, "Salkun-Jussi" eli Jussi Aho, Sulo Rannisto, Viljami Yliaho, Eeti Vähäsöyrinki ja Väinö Päällysaho. Viimeksimainittu oli kaikkein parhaita kuulemistani viulunsoittajista. Oli paikkakunnalle suuri vahinko, että tämä musikaalinen lahjakkuus ei saanut elää nuorukaisikää kauemmin. Edellämainituista myöskin Eemeli Mars oli taitava soittaja. Olen ainakin kerran ollut hänen soittamissaan häissä.
   Vuosisadan ensimmäisen vuosikymmennen allusta alkaen hanuri alkoi saavuttaa valta-asemaa sekä pito-, että tanssipaikkojen soittimena. Se oli viulua kovaäänisempi ja rytmimusiikin esittämiseen viulua sopivampi. Ensin se ilmaantui yksirivisenä, sitten kaksirivisenä ja ennen ensimmäisen vuosikymmenen loppua kolmirivinen oli yleisin kaikissa tanssitilaisuuksissa, perhejuhlat, naittaiset ja häät mukaanlukien.
   Hanurinsoittajista mainehikkain oli Lammin Matti, "Miinan Matti". Hän oli kuuluisa hääpelimanni ja ainakin yhtäkuuluisa "seinänpelkäämätön" tappelija. Räyskän (=Mattilan) häiden tappeluista hänet oli tuomittu 3 kuukaudeksi vankilaan ja nimismies Odewall tuli apulaisineen noutamaan Tilda Aholan ja Aleksanteri Nyyssölän häissä pelimannina olevaa "Miinan Mattia" rangaistusta kärsimään. Mutta Matti Lammi pääsi pakoon ja jatkoi pakoa amerikkaan asti, jossa viipyi 27 vuotta. Loppuikänsä hän asui Lammillakotitalonsa läheisyyteen rakentamassaan pienessä asumuksessa. Kerran menneitä muistellessaan kertoi muutamissa häissä hänen soittokumppanina olleen kuuluisa kuurtanelainen hääsoittaja Alangon Santtu, jonka toinen kuuluisa kuurtanelainen, muistaakseni Matti Sillanpää surmasi Palokankaalla 1907-08 tienoilla.
   "Miinan Matin" mentyä Ameriikkaan oli pitosoittajana monien vuosien ajan Helge Koskela ja hänenkin mentyä Ameriikkaan 1913 tienoissa veljekset Jussi ja Jaakko Orava soittuvat ainakin vuosikymmenen häät, naittaiset ja tanssi-iltamat. Kauhajärvellä hanuripelimanni oli Erkki Kiilunen, joka Tarvolassakin soitti häitä, ainakin Sigrid Annolan ja Arvi Paalasen häät 1912-13 paikkeilla. Yli-Ollissa asunut "Pelttarin Viljami" eli Viljami Ahola-Olli hoiti alueensa pelimannin tehtävät Ameriikkaan menoonsa asti. Joskus hääsoittajia oli naapuripitäjistäkin. Evijärveläinen Hemmi Vertanen soitteli Lappajärvelläkin häitä. hän muutti myöhemmin Sieviin. Alajärveläinen Matti Sikkilä soitti ainakin yhdet häät Tarvolassa. Samoin Vimpelin Sääksjärveläiset viulupelimannit Aho ja Lambacka soittivat Tarvolassa Sanelma Ollin ja Nestori Palokankaan häät v. 1917.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

12. Morsiustalvi ja morsiannakäynti

   Nuorikko ei tavallisesti heti vihkisen jälkeen muuttanut miniäksi miehensä kotiin, vaan hän vietti talven kotonaan valmistellen myötäjäisiään. Hän kutoi ja kehräsi ja vamisti kotiväkensä avustamana ja palkkaväkeäkin käyttäen mukaansa tulevaa vaatetavaraa. Tätä aikaa sanottiin morsiustalveksi. Nuorikko oli morsiustalvellaan.
   Syksyllä kun enimmät ulkotyöt oli tehty, pellavat ja hamput otettu, liotettu, loukutettu ja lihdattu, lampaat haettu metsistä ja keritty, käytiin morsianna. Ei morsiannakäynti ollut sidoksissa syksyyn eikä mihinkään vuodenaikaan, mutta hyvin usein se kumminkin sattui syksyyn. Ehkä ajoittumiseen vaikutti sekin, että lähellä luontaistaloutta elävällä kyläkunnalla oli syksyllä kaiken sadonkorjuun päätyttyä morsiannakäynnin kannalta parhaat mahdollisuudet. Ainakin vielä 1920-luvulla morsiannakäynti Tarvolassa aivan yleinen tapa. Nuorikko pyysi jonkun arvossapidetyn kotikylän emännän kanssaan "sauvaksi" morsiannakäynnilleen. Morsiutensa tunnukseksi oli nuorikolla vyötäistensä ympäri sidottu lähes maahan asti ulottuva leveä vihreä tai punainen silkkinauha.
   Morsiannakäynti ulottui vain kotikylän piiriin, joka oli vakiintunut kinkeripiirinä ja talkouspiirinä ja jonka asujamisto aina kutsuttiin tai paikkakunnan sanontatavan mukaan "käsketiin" häihin, hautajaisiin jne. Vain talkoukseen ja kökkään pyydettiin, muihin käskettiin.
   Tähän kyläyhteisöön kuuluivat Tarvolan ja Nyyssölän taloryhmät sekä haja-asutuksessa oleva ja yksinäistalot Valeeni, Hannula, Hautala, Koivukangas, Olli, Murtomäki, Lehtikangas ja Saiharu (= Sadeharju).
   Morsiannakäynnin aikana "sauva" kantoi kahta isoa tyynyliinaa, tyynynpäällistä, joihin lahjatavarat pantiin. Lahjaksi saatiin villoja, valmiiksi muokattuja pellavia ja hamppuja, villa- tai pellavalankaa, plytäliinoj, hantuukeja, kangasta, joskus puuastiakin, jopa korvo. Lahjatavaraa sisältävät tyynyvaatteet jätettiin aina porstuaan, kun morsian ja "sauva" menivät tupaan. Tavallisesti kerrottiin kuulumiset, juotiin kahvit ja talon emäntä haki antimensa ja antoi nuorikolle. Sauva pani lahjat tyynyvaatteisiin, villat toiseen ja muut lahjat toiseen. Pikkupojat ja leikkimieliset aikuisetkin panivat salaa lahjojen joukkoon lehmän- tai pässinsarven. Sillä enteiltiin esikoisen syntymistä, jolloin sarvi olisi tarpeen. Lapsen syöttäminen äidin maidon lisäksi ennen tuttien aikakautta tapahtui sarvesta, johon suutari ohuesta nahasta valmisti tuttia muistuttavan suukappaleen, jota lapsi imi: sarveen oli kaadettu maitoa.
   Morsiustalvea viettävän nuorikon päivät olivat kiireistä työtä ja touhuamista. Hänen oli tämän talven aikan saatava paljo niiden valmiiden töiden lisäksi, joita vuosien varrella oli tehty ja jotka olivat hänen ludissaan aitassaan tai vintillä olevassa makuuhuoneessaan. hän karstasi, kehräsi ja kutoi apunaan äiti sekä sisaret ja ulkopuolisena apuna joku kyläkunnan käsityötaitoinen naishenkilö. Karstuu- ja kehruukökkiä voitiin talven mittaan pitää useampiakin. Tässä on syytä huomauttaa, että palvelusväkeen ja torpparistoon kuuluvien tyttöjen valmistelut näihin verrattuna  olivat tietenkin varsin vaatimatonta luokkaa.
   Karstuukökkä oli melkein aina iltakökkä. Päiväkökkä oli harvinainen. Kehruukökkä sen sijaan oli melkein aina päiväkökkä. Karstuukökkään pyydettiin kotikylän tyttöjä, nuoria emäntiä ja miniöitä. He saapuivat karstoineen heti sen jälkeen kuin iltatyöt navetassa oli tehty. Muistini mukaan tälläiseen kökkään puettiin vähän paremmin kuin aivan tavallisiin arkisiin, ei nyt kumminkaan pyhäsiin. Kökkään tulijoille tarjottiin heti alkajaisiksi kahvia ja kahvin juontia jatkettiin illan kuluessa. Kahvinjuonnin jälkeen asetuttiin karstoineen puoliympyrään avotakan läheisyyteen. Villat levitettiin takkakivelle ja takassa palava valkea lämmitti villat sopivan lämpöisiksi ja helpoiksi karstata. Joku pikkutyttö tai poika oli siellä puoliympyrän keskellä ja jakeli kullekin karstaajalle sopivan kokoisen villatukon, avokourallisen. Sitten niistä tehtiin lepeyksiä ja toiseen kertaan karstatessa hahtuvia, jolloin ne olivat valmiita kehrättäväksi.
   Karstausta suorittaessaan tytöt usein lauloivat ja mistäpä muusta kuin rakkaudesta ja uskollisuudesta tai kiusoittelivat toisiaan siihen ja siihen poikaan ja kertoivat kuka kenestäkin tykkää ja muutenkin viettivät työn ohessa iloisesti iltaa. Kylän pojat saapuivat usein oikeen joukolla kökkään, joten karstuukökästä tuli kylän nuorten iloinen seurustelutilaisuus. Kun isäntäväkeä osattiin sopivasti hellyttää saatiin joskus jonkin aikaa tanssiakin.
   Koko morsiustalven ajan paukkuivat kangaspuut, usein kahdetkin, miniäksi lähtevän kotona, erittäinkin silloin kun koti oli varakas ja naimiskauppa vanhemmille muutoinkin mieluisa. Kukapa ne kaikki kangaslajit muistaisikaan, joita silloin kudottiin tai ainakin joskus voitiin kutoa. Oli kaksivartista, nelivartista, parkkumia, rivanmurteista, tiistyykiä, leppäliinaa, kontinkuvasta, Taalain rälliä, salveetia, nahkasenpäällisiä, rekivaatteita ja muita tämäntapaisia.
   Sänkyvaatteiden valmistuksessa oli suuri työ. Ainakin muutamissa tapauksissa jo vuosisadan vaihteen tienoilla näihin varusteisiin kuului höyhenpatja, jonka päällys oli useimmiten kotona kudottua tiivistä parkkumia. Lisäksi oli höyhentyynyjä ainakin kaksi. Nekin oli tarkoitettu kahden hengen yhteisvuoteeseen ja olivat lähes metrin pituisia. Kotona kudottiin myöskin tyynynpäälliset. Ne olivat pellavalangasta kudottuja puna-valko tai  harmaa-valkoruutuisia. Myöskin   täkki kuului näihin varusteisiin, mutta sen valmistamiseen tarvittiin kodin ulkopuolelta ammatin taitava henkikö. Lakanoita ei tässä kuvattavana aikana vielä talonpoikaisperheissä varsinaisesti käytetty. Jos joku hapsukoristeinen lakana oli, niin se oli paremmin koriste kuin käyttöesine, mutta kotikutoisia hursteja sen sijaan käytettiin ja tähänkin tarkoitukseen niitä kudottiin minta. Nahkasia, "vällyjä" valmistettiin tavallisesti kahdet tähän tarkoitukseen varatuista loimivillaisista lampaannahoista sekä lisäksi pikkunahkaset lapsen kehtoa varten. Nahatvietiin ensin Kosken Matin käsittelyyn, joka hieroi ne  pehmeisi, jonka jälkeen ammatin osaava henkilä valmisti niistä nahkaset. Tämä tekijä Tarvolassa oli "Poltetun Maija" eli maija koskela. Nahkasten päälliseksi asetettiin raanu. Raanut olivat taidokkaasti kuvioituja punaisella, mustalla ja vihreällä kuteella. Kuvioita erotti toisistaan  valkoiset raidotukset. Raanujen eli eteisten ja nahkasten päällisten kutominen oli niin vaativaa ja suurta ammattitaitoa vaativa työ, että vain harvat ja erittäin taitavat käsitöiden tekijät pystyivät niitä tekemään. Viimeinen raanujen kutoja Tarvolassa oli emäntä Liisa Paalanen (1862 - 1932).
   Raanuja eli eteisiä äsken mainitun  käytön lisäksi pidettiin seinäkorsteina ja ylisänkyjen edessä vuoteitten näkösuojana. Vielä tähän ryhmään kuului löystäkki eli sängynpeite sekä vuoteen eteen tyynyjen näkymistä suojaamaan valkoinen tai ruudullinen pitsein koristeltu n. metrin pituinen ja puolenmetrin levyinen käsiliina.
   Sänkyvaatteiden lisäksi valmistettiin paljo muuta. Kudottiin pöytätyykejä, hantuukeja, vaateskankaita, sukkia, lapasia jne. Hameita ja puseroita entisajan nuorikolla saattoi olla kymmenittäin. Vielä vuosisadan vaihteen tienoilla nuorikko punoi tai palmikoi miehelleen mustasta ja punaisesta villalangasta komeat sulhassuitset, vaikka minun muistini aikana ei tälläistä tapaa enää ollutkaan, mutta olen poikasena sellaisia nähnyt. Joskus tehtiin hevosenloimi ja rekipeitto. Miehensä äitille, muorille, nuorikko kutoi ja antoi, ellei aikaisemmin jo ollut antanut, mustanvehriäisen vaateskankaan. Muillekin uusille sukulaisille piti jotakin lahjaa saada, ellei jo kartanhaun yhteydessä oltu lahjaa annettu. Puhemieskin oli paitansa ansainnut.
   Nikkari haettiin talvenaikana valmistamaan paikkakunnan tavan mukaan myötäjäisiin kuuvia huonekaluja ja muitakin esineitä, jotka kuuluivat miniäksi menevälle. Tämän paikkakunnan nikkareita olivat Erkki Latvala, Elias Murtomäki ja Paavo Nieminen. Valmistettavat esineet olivat: piironki, pöytä, 4-6 tuolia, sänky, kangaspuut, viihenpuu, lihta, kehto, korvo ja puusanko. Rukki ostettiin Luukerin rukkimerstarilta. Työvölineitä, jotka tavallisesti kuuluivat miniäksi muuttavalle, olivat viikates, harava, kuokka ja lapio, mutta näiden viimeksi lueteltujen kohdalla lienee ollut erilaista käytäntöä.
   Lopuksi on syytä vielä huomauttaa, että edelläkerrotut morsiustalven työt ja aikaansaannokset edustavat varakkaapuoleisen talontyttären myötäjäisiä miniäksi mennessään ja ovat keskitason yläpuolella varsinkin vaatetukseen kuuluvalta osalta.

<Sisällysluetteloon      <<Tarinatuokiot

13. Muutto miniäksi miehen kotiin

   Morsiustalvi monine puuhineen ja kiireineen oli kiitänyt ohi. Mieluista oli miniäksi muuttavan katsella kaikkea sitä kaunista ja arvikasta mitä oli talven kuluessa valmistettu häntä ja hänen muutoaan varten. Nuorikko on toivonut - pelännyt - toivonut. Hän on pelännyt sen hetken vaikeutta, jolloin kodista ja lapsuuden maisemista on erottava, mutta hän oli toivonut sen hetken lähestymistä, jolloin hän saa lopullisesti ja pysyvästi asettua rakastamansa miehen rinnalle ja elää elämäsä hänen kanssaan.
   Niin oli tullut kevät ja oli tullut kesä ja muuttopäivä lähestyi nopeasti. Oli sovittu niin, että kesän- ja valonjuhlan aattona,  Juhannusaattona muutto tapahtuisi. Kyllä he olivat ajatelleet muitakin nuorikkojen yleisiä muuttopäiviä: Helluntailauantaita ja Mikkelilauantaita, mutta aina lopuksi oli päädytty Juhannusaattoon.
   Parempaa muuttopäivää ei voisi ollakaan kuin tämä päivä: Suomen kesä on kauneimmillaan. On auringon valoa ja lämpöä. Taivas on kirkas ja pilvetön, mitä nyt joku pieni poutapilven hattara taivaan sinessä. On viljapeltojen rehevyyttä, kaikkia kesän riemuja, onnellisia ja onnea toivottavia ihmisiä.
   Juhannusaattona, sovittuna muuttoäivänä jo aikaisin saapui sulhanen hevosellaan noutamaan nuorikkoaan ja hänen mukanaan tuli useita sulhasen lähisukulaisia hevosineen ja kun täältä nuorikon kotikylästä lähisukulaisia vielä tuli hevosineen, niin olikin jo kymmenkunta hevosta muuttosaattoon liittymässä. Nuorikon lehmät vietiin samana päivänä, mutta lehmien viejät, nuorikon sisaret ja tyttöystävät olivat jo aikaisin aamulla lähteneet matkaan.
   Nuorikon kotona lastattiin hänen myötäjäisensä muuttoon saapuneiden hevosten kärryihin. Täysiä kuormia niistä ei tälle hevosmäärälle tullut eikä se ole ollut tarkoituskaan. Vanhan tavan mukaan kuhunkin kuormaan pantiin vain muutama esine, vaikkapa esimerkiksi kangaspuut ja rukki samaan kuormaan, piironki ja neljä tuolia seuraavaan ja sitä seuraavatkin hevoset kuormitettiin näin kevyesti ja näin saatii näyttävä muuttosaatto.
   Ja sitten koitti se kauan valmisteltu ja odotettu lähdön ja jäähyväisten hetki, jonka aikana monet onnentoivotukset lausuttiin ja monet silmät kyyneltyivät. Lähtijän mieltä järkytti vanhan  kansanviisauden sanoma: "Kun tulet kotiin takaisin on kynnys hirttä korkeampi, piha askelta pitempi".
   Nuorikko ja sulhanen nousivat ensimmäisen hevosen keisiin, toiseen nuorikon isä ja äiti ja sitten muuttotavaroita kuljettavat hevoset toinen toisensa jälkeen.
   He lähtivät onnellisina ja suurin toivein yhteiselle taipaleelle niinkuin tuhannet ennen heitä ja taas tuhannet heidän jälkeensä. Yhdessä eletyt vuosikymmenet sitten aikoinaan näyttävät minkälaisen voiton he ovat elämän suurissa arpajaisissa saavuttaneet.

Tarvolan Kotalan kesämökissä
27. toukokuuta 1978

J. E. Hannula.